Olen kuullut, että joskus kauan sitten vanhemmat eivät oikein mielellään päästäneet lapsiaan kouluihin, koska oli niin paljon muutakin tekemistä. Töitä tehtävänä!
Nykyäänkään kaikki tuskin arvostavat kaikkia asioita, joita lapsille opetetaan (kuten evoluutio-oppia ja kondomienkäyttöä). Ei se tosin silti liene syy olla opettamatta.
En tiedä, millaiset vanhempien ajatukset mediakasvatuksen opetuksesta ovat, mutta… eivät he aina tiedä, mikä on parasta heidän lapsilleen. Joskus pitää opettaa juttuja.
Monien ihmisten suurimmat lapsuudenpelot ovat olleet jotakin audiovisuaalisen viihteen öttiäisiä. Nämä ovat kuitenkin melko turvallisia pelonkohteita – ne pysyvät siististi ruudullaan, vaikka niiden voisikin kuvitella sieltä livahtavan. (Eihän se toki tarkoita, että lasten pitäisi mitä tahansa voida katsoa. Ja saadaan niitä mörköjä muutenkin aikaan.)
Kirjakin korosti mediakasvatuksen tärkeyttä kouluopetuksessa. Tärkeää se onkin – media on hyvin keskeinen asia nykymaailmassa. Lapsille on pelejä pelattavana ja televisioita katsottavana (ja kuten kirjassakin todetaan, pienten lasten leikeissä medianluomilla käsityksillä on suurehko rooli). Ei siitä haittaa liene, jos heille opetetaan asioita niiden toiminnasta, ja kenties jopa laitetaan itse tuottamaan vastaavaa materiaalia. Toisaalta ongelmaksi nähtiin se, että median olisi esiinnyttävä sekä opetuksen välineenä että sen kohteena – luulisi kuitenkin, että mikäli mediakasvatusta alettaisiin esimerkiksi opettaa erillisenä oppiaineena, siinä olisi tilaa molemmille puolille.
Tosi ja epätosi on hyvä erottaa toisistaan; kaikki viihde ei ole todellista. Pienet lapset eivät tätä automaattisesti käsitä, tai ainakin järkyttyvät paljolti fiktiivisistäkin esityksistä (esimerkiksi: jokin aika sitten iltapäivälehdistön lööpit kohusivat Salatut elämät -näyttelijöiden lapsista, jotka olivat nähneet eeppisen räjähdysloppukohtauksen televisiosta). Mediakasvatus ei kysy ikää.
Sitä paitsi muffinsit ovat hyviä.
