Kun olin nuorempi, koulussa järjestettiin sanomalehtiviikkoja! Vähänkö se oli hienoa. Tai no, enimmäkseen tuskin ihan hirveän, mutta joskus niissä oli juttuja formuloista (anteeksi, olen vain ollut moottoriurheiluhurahtanut silloin). Sitten niitä lueskeltiin, ja niistä piti keksiä ajatuksia. Kirjasessa mainittiin myös aikakauslehtipäivä, ja sellaista en oikeastaan muista. Suomen kuvalehtiä sai joskus lukea, ja yläasteella oli yksi kurssi jossa leikeltiin kuvia lehdistä, ja samalla saattoi hairahtua lueskelemaan lehtijuttujakin. (Niissä oli myös paloja romaaneista joskus. Siten päädyin ainakin yhden kirjan lukemaan.)

Suomi on sanomalehtikasvatuksen pioneereja, ainakin sen edellämainitun kirjasen mukaan. Hauskaahan se on, sanomalehdet on kivojahyödyllisiä ja paperiahan täällä sanotaan olevan… no. Mitenköhän tarpeellista sanomalehtiopetus nykypäivänä oikeastaan on? (Omasta mielestäni sellaista on aina hyödyllistä olla, koska eipähän kaikkea tietoa välttämättä netistä etsitä, ja jos sanomalehdelle joskus on tarvetta, on sitä hyvä ymmärtää.)

Luennolla mainittiin sanomalehdet, joita vanhemmat lukevat ruokapöydissä, ja sitten lapset päätyvät heitä jäljitellessään lukemaan omia lehtiään myös. Ajatus oli tavattoman hauska! Jokaisella omat lehtensä, oi oi. Paljon se on yhteisöllisempää kuin omat tietokoneet… sanomalehteen ei välttämättä voi keskittyä ikuisesti, internetissä on aina uusia linkkejä. (Kämppisteni kanssa on hyvin hankala kommunikoida kun ne ovat koneella! Ja näinkin teknisiä kun ollaan, no, enimmäkseen koneella ollaan.)

Meillehän ei tule sanomalehtiä. Paitsi se yksi lestadiolainenjoku, kahtena kappaleena onneksi. Voisi se kuitenkin olla hauskaa.
Onneksi jännälehtiä jaetaan kaupungeilla ilmaiseksi.