Olihan tämä ihan jännä kurssi. Olihan se kirjakin jopa ihan jännä (vaikka hajoilinkin niille jutuille joissa yhdessä lauseessa oli noin kymmenen jännyyssivistyssanaa, mutta niin nyt käy joskus). En oikein voi sanoa rakastavani teitä kaikkia, mutta jeejee parhaat bileet. Sitä paitsi blogissani on hieno ulkoasu, huomioikaa.

Sisällössäkin oli vissiin jotain jännää. Virtuaaliopetus toimi kivasti. (Olen ihan hullunväsynyt.) Asia oli mielenkiintoista, mediaesimerkit jänniä.

Äh, menkää silittelemään kissoja. Se kuulemma poistaa stressiä.

♥

Facebook haluaa että, kerrot itsestäsi kaiken (“kavereillesi”, jotka tässä tapauksessa ovat suunnilleen jotain tutuntuttuja). Voit jättää kertomattakin, mutta on niin helppoa kertoa, ja mitäs haittaa siitä olisi.
Uudessa irc-galleriassa tietojen jakaminen tuntuu olevan entistä helpompaa. Parempi blogi, enemmän kuvatilaa, enemmän kommunikointimahdollisuuksia. Eihän se huono ole, mutta taaskin saatat sanoa itsestäsi paljon.
MSNmessengerin uusin versio, sen lisäksi että on kauhea, tarjoilee asennettaessa monia tarpeellisia kapineita, joilla voit entistä helpommin olla yhteydessä kavereihisi ja kertoa itsestäsi asioita.

Onpas kaikki helppoa. Ja miksi muka pitäisi puhua, kun kaikki on luettavissa facebookprofiilista!

Mediatoimijuudessa ovat edellytettyjä vastuullisuus ja aloitteellisuus. No, jos ei itse tee niin ei mitään saa aikaankaan. (Paitsi joskus, mutta siitä ei puhuta.) Vastuullisuuttakin olisi ihan hyvä olla. Olisi se ihan hyvä sosiaalisissa medioissakin. Vaikka mikä ettei kaikkea kannattaisi kertoa.

Toisaalta mielenkiintoista on myös jonain muuna kuin itsenään esiintyminen. Enpä vielä ole ehtinyt kokeilla irl-esiintymistä eri sukupuolen edustajana, eikä sitä muistaakseni koskaan ole netissäkään tullut kokeiltua… mutta pakeneminen on ihan hauskaa. Kirjat, musiikki, elokuvat. Tietokonepelit ja kaikenmaailman secondlifet. On se hauskaa toisinaan olla jotain muuta kuin mitä on.

Tarkastelin tätä Helsingin Sanomien artikkelia.  Siinähän vaikuttaa olevan ihan järkevä näkemys mediakasvatuksesta: että sitä pitäisi opettaa koulussa kaikille, ja se pitäisi nivoa kaikkiin oppiaineisiin. Mielestäni mediakasvatukseen on tekstissä suhtauduttu avoimesti, ja huomioitu se, millätavoin se voisi kehittää oppimismenetelmiä ja -olosuhteita. Mediankäyttö on nuorisolle luontevaa, miksei sitä siis voisi hyödyntää. (Eihän se tietenkään olisi yhtä jännittävää ja hankalaa kuin kirjojen selailu kirjastoissa, mutta toisaalta oikeampaa tietoa katsotaan yhä paremmin löydettävän oikeista kirjoista. Saattaahan se heikentää nuorison kirjanlukutaitoa – medialukutaito kun ei ole stabiili, vaan vaihtelee välineen mukaan – mutta toisaalta juuri tänäänkin kuulin tarinan ajasta joskus kauan sitten, kun vanhemmat jättivät lapset kotiin ja lähtivät etsimään materiaalia esitelmään… (Sillä välin lapset saivat katsella audiovisuaalista viihdettä.))

Tuskin ehdotus haitaksi toteutuessaan olisi. Toisaalta tarvinnee huomioida, että se on Mediakasvatusseuran ja Viestinnän keskusliiton ajatus, ja sellaisena saattaa olla hivenen optimistinen reaalimaailmaan.

No, kävinpä vilkaisemassa juutuubinihmemaailmassa näitä mainoksia. Hahaa onhan se aika hauskaa, typerät puolet mainoksista yhdistettyinä muihin typeriin juttuihin. Mainontahan on ihan tyhmää. (Miksi ostaa kalliita juttuja ha. Kuulemma Dressmanissa saadaan provikkaa siitä paljonko myydään, todistakaa uskomus vääräksi.)

Mainonta on osa maailmaa, toki, mutta eihän se tarkoita että se pitäisi sellaisenaan hyväksyä. Liikaa seksiä plaaplaa myydään sillä, salmiakkia naisilla joilla on avonainen paita, ei se innosta minua ostamaan. Seksihän on toisaalta ihan kiva juttu. Ei sillä tosin mitään tekemistä mainosten kanssa ole.
On hyvä kyseenalaistaa juttuja. Siksihän tämä on hahaa.

Suomi on sanomalehtikasvatuksen pioneereja, ainakin sen edellämainitun kirjasen mukaan. Hauskaahan se on, sanomalehdet on kivojahyödyllisiä ja paperiahan täällä sanotaan olevan… no. Mitenköhän tarpeellista sanomalehtiopetus nykypäivänä oikeastaan on? (Omasta mielestäni sellaista on aina hyödyllistä olla, koska eipähän kaikkea tietoa välttämättä netistä etsitä, ja jos sanomalehdelle joskus on tarvetta, on sitä hyvä ymmärtää.)

Luennolla mainittiin sanomalehdet, joita vanhemmat lukevat ruokapöydissä, ja sitten lapset päätyvät heitä jäljitellessään lukemaan omia lehtiään myös. Ajatus oli tavattoman hauska! Jokaisella omat lehtensä, oi oi. Paljon se on yhteisöllisempää kuin omat tietokoneet… sanomalehteen ei välttämättä voi keskittyä ikuisesti, internetissä on aina uusia linkkejä. (Kämppisteni kanssa on hyvin hankala kommunikoida kun ne ovat koneella! Ja näinkin teknisiä kun ollaan, no, enimmäkseen koneella ollaan.)

Meillehän ei tule sanomalehtiä. Paitsi se yksi lestadiolainenjoku, kahtena kappaleena onneksi. Voisi se kuitenkin olla hauskaa.
Onneksi jännälehtiä jaetaan kaupungeilla ilmaiseksi.

Monien ihmisten suurimmat lapsuudenpelot ovat olleet jotakin audiovisuaalisen viihteen öttiäisiä. Nämä ovat kuitenkin melko turvallisia pelonkohteita – ne pysyvät siististi ruudullaan, vaikka niiden voisikin kuvitella sieltä livahtavan. (Eihän se toki tarkoita, että lasten pitäisi mitä tahansa voida katsoa. Ja saadaan niitä mörköjä muutenkin aikaan.)

Kirjakin korosti mediakasvatuksen tärkeyttä kouluopetuksessa. Tärkeää se onkin – media on hyvin keskeinen asia nykymaailmassa. Lapsille on pelejä pelattavana ja televisioita katsottavana (ja kuten kirjassakin todetaan, pienten lasten leikeissä medianluomilla käsityksillä on suurehko rooli). Ei siitä haittaa liene, jos heille opetetaan asioita niiden toiminnasta, ja kenties jopa laitetaan itse tuottamaan vastaavaa materiaalia. Toisaalta ongelmaksi nähtiin se, että median olisi esiinnyttävä sekä opetuksen välineenä että sen kohteena – luulisi kuitenkin, että mikäli mediakasvatusta alettaisiin esimerkiksi opettaa erillisenä oppiaineena, siinä olisi tilaa molemmille puolille.
Tosi ja epätosi on hyvä erottaa toisistaan; kaikki viihde ei ole todellista. Pienet lapset eivät tätä automaattisesti käsitä, tai ainakin järkyttyvät paljolti fiktiivisistäkin esityksistä (esimerkiksi: jokin aika sitten iltapäivälehdistön lööpit kohusivat Salatut elämät -näyttelijöiden lapsista, jotka olivat nähneet eeppisen räjähdysloppukohtauksen televisiosta). Mediakasvatus ei kysy ikää.

Sitä paitsi muffinsit ovat hyviä.

Sarjakuva on mielenkiintoinen ilmaisukeino. Se sisältää jo itsessään todennäköisimmin tekstiä ja kuvaa, ja voi hyvin sisältää reprensentaatioita vaikka mistä. Musiikkia, lisää kuvia, kaikkia. Kaikki voi lisäksi viitata johonkin, kaikki voi viitata kaikkeen. (Kuinka sarjakuvissa voikaan soida musiikki, vain sanoin ja kuvin, eikö se ole kaunista.)
Sarjakuvissa voi olla vain muutama ruutu, mutta paljon sisältöä.

Eihän tämä tietenkään aina toteudu. Mutta lehdissäkin on sarjakuvia, jotka usein kommentoivat jotain aikansa ilmiöt – toivottavasti suhteellisen näppärästi ja osuvasti, mutta karrikoiden ja tiivistäen ainakin. Sehän voi vaikka olla hauskaa. Se saattaa saada ajattelemaan asioista vähän eri tavalla.
Niin, sarjakuvat ovat hauskoja. Vaikkei kymmenesmiljoonas toisinymmärtämisvitsi enää jaksaisi naurattaakaan.

Toisaalta, sarjakuvia on muunkinlaisia. Semmoisia, jotka eivät ole yhtä vahvasti aikaansa sidottuja, tai niin pelkistettyjä. Tarinoita. Sarjakuvakirjoja, sellaisia joissa tekstit ja kuvat muodostavat laajan yhtenäisen kokonaisuuden, jolla on jotain sanottavaa. Eikö se ole kaunista! Eräässä sarjakuva-albumissa tekstiä voi lukea 3D-lasien läpi, ja asiat näyttävät monenlaisilta, kunhan niin katsoo eri tavoilla.

Sarjakuvat voivat todella vaikuttaa ihmisiin. En tietenkään väitä, että paremmin tai huonommin kuin jokin muu, mutta niillä on niin monia erilaisia olomuotoja ja niin monia erilaisia välityskanavia, että kaikille todennäköisesti on jossain omansa. Itse olen enimmäkseen potentiaalisesti kiinnostunut niistä, mutta tunnen ihmisiä joiden maailmankuvia – tai vähintään mielenkiinnon kohteita – ne ovat muokanneet.

PS. Olen vähän huono, lainaan otsikossa samaa kappaletta kuin kerran aiemminkin.
PPS. Etsikää joku minulle Watchmen-elokuva kunnollisilla kansilla. (Sarjakuvan adaptoituminen elokuvaksi on myös kiinnostavaa, koska molemmat käyttävät kuvallisia ilmaisumuotoja, mutta hyvin eri tavalla. Silloin ne eivät oikein voi olla sama asia, mutta on aina hankalaa löytää se väylä jota elokuvan kannattaisi kulkea.)

Mitä sitten?

Hitto, maailmahan muuttuu. Ei se aina parempaan suuntaan välttämättä, mutta muuttuu silti, aina, ja itsekutakin on hyvin saattanut ärsyttää vanhempien vanhoilliset asenteet.
Kolumnissakin sanottiin lasten osaavan haastaa aikuisten neuvot. Ja miten mistään tulisi mitään, jos kaikki toimisi aina samalla tavalla!

Eihän se väärin ole jos on huolissaan. Huolestuminen on joskus ihan hyväksikin. Mutta toisaalta, toisinaan lapset ymmärtävät enemmänkin kuin mitä vanhemmat heidän ymmärtävät ymmärtävän. Eikä huolestuminen saisi kahlita lapsia niin, etteivät he enää siedä vanhempiaan ennen kuin joskus parinkymmenen vuoden päästä kun äkkiä tajuavat että nehän tarkoittivatkin vain ihan hyvää.
Mediassa on loppujenlopuksi monia hyviä juttuja, ja mediakasvatuskirjassakin tolkutettiin, ettei sitä saisi nähdä minään suurena mörkönä. Ei se tee mitään mitä sitä ei laiteta tekemään, ja monet lapset ymmärtävät itse mihin ovat valmiita (kuten jollain ammoisella luennolla kuvatut luennoitsijan lapset, jotka eivät katso väkivaltaa).

Ei, ei muutos minun mielestäni niinkään hyvä juttu ole (koska vitsit, leikkiminen on hienoa, mikseivät lapset tee sitä), mutta… eipä se toisaalta minulle kuulu? Ei, asioita tapahtuu kyllä, täytyy vain katsoa että mikä menettelee ja mikä ei. Jos lapset haluavat julkaista epämääräisiä kuvia itsestään netissä, niin sanokaa niille nyt ainakin että kaikki ei sitten ole miltä näyttää ja että ei saa tavata ihmisiä kuin julkisilla paikoilla. Jos ne tekevät sitä kuitenkin, on kyseenalaista kannattaako sitä kieltää.
Mutta ikärajamerkintöjä voisi silti noudattaa.

Kuvanlaatu on, no, huono. Aivan surkea, ihmiset ovat suuria oransseja läiskiä, mutta… on se silti. Ja vanhat ulkoasut kaikessa – tiedättehän, kuinka semmoiset asiat olivat paremmin ennen. (Ja sitä paitsi niiden kampaukset!)
Sitten on tietysti vielä vanhempia juttuja. Oi kuinka ne näyttävät vanhoilta.

“Mitä arvelette tämän tekevän formulaykköselle?”
Sitten siellä on mies joka puhuu epäilyksistään. Se ehkä ajattelee tietävänsä kaiken, ehkä ei. Ja nyt on nyt.

Mutta se on hassua. Kuinka jotain on tapahtunut kauan sitten, ja sitten se on tuolla yhä ja todella katsottua. Ja kuinka uutiset näyttävät melko samanlaisilta kuin nykyäänkin. Tai kuin elokuvissa.
Hassua on sekin, että kaikkea tällaista on. Että se on kaikki tallessa, tajuatteko, joku on tehnyt tämän kaiken. Ensin itse jutut, sitten joku on tallentanut ne, ehkä puhunut niistä, sitten joku on laittanut ne tuonne. Noissa ei sentään ole televisionreunoja kuvan ympärillä, mutta eiväthän ne niin hienoja ole (vaikka ovatkin).

Olen ihan tyytyväinen, ettei mitään videojuttuja ollut tietoisuudessani kun olin pieni. Riitti sekin, kun televisiossa kolaroitiin, ja sen minä muistan. Sekin on näissä videoissa, selostaja huutaa “Noooo!”
Vaikka olisin minä ne videot ehkä osannut olla katsomatta.

Anteeksi, minun oli pakko kirjoittaa merkintä formuloista koska rakastin niitä (vaikka ne olivat typeriä pieniä autoja kiertämässä kehää ja kuluttamassa luonnonvoimia).

Niin arvelinkin.
Lehdissä on sieviä pieniä palstoja, joissa ihmiset kuviensa kera kertovat vastauksen kysymykseen X. (Tällä tavoin huomattua on mm. se, että hyvänen aika ihmisethän käyttävät merkkivaatteita. Sanovat että merkki on niille tärkeä!) Ehkei se ole itseilmaisun korkein mittari. Sen sijaan jotkut ihmiset jopa saavat kirjoittaa lehtiin omia juttuja (lehdet vaihtelevat, joihinkin on tietysti hankala saada tekstejään tyrkättyä, jotkut ovat ala-asteen artikkeliantologioita joissa se tuskin on kyseisten opinahjojen kävijöille järin haastavaa), ja toiset ottaa valokuvia. Jotkut saavat taittaa, ilmaiseehan siinäkin itseään. (Jotkut tekevät iltapäivälehtiä. Oma riemunsa varmaan siinäkin.)
No. Olenhan minä selvästi jossain määrin kykeneväinen tällaiseen. En tosin ole kiinnostava tms., mutta ilmaisustahan tässä olikin puhe. Internet lienee itselleni luontevin media, ja siinä ole jopa kykeneväinen toimimaan. Tietysti se paljolti johtuu myös siitä, että tämänkaltaisessa mediassa itsensä ilmaisu on yksinkertaista.

Kriittisyydestähän oli puhetta jo aikaisemmin. En ole järin kriittinen luonne. Se häiritsee minua, jollain tasolla, kyllä. Ja juu, pystyn toisinaan arvioimaan asioita kriittisestikin. Se hämmentää minua. Toisaalta internetinhän olisi syytä herättää tiettyä epäluuloisuutta (“kas, messengertuttuni tyrkyttää minulle jotain linkkiä varustettuna silmääiskevällä hymiöllä”)… ja kyllähän sitä joitakin asioita tulee kriittisemmin katseltua kuin toisia. Valtavirtauutissivustoja enimmäkseen tulee kuunneltua (vaikka kyllä niidenkin ilmauksia toisinaan tulee itkettyä), vaikkei ehkä kannattaisi. Kaikenlaisten epämääräisten linkkien sisältöä sitä sen sijaan voi vähän pohtia. Totuudenkaunistelustakin (tai muusta muuntelusta, sen puoleen) on varmaan ilonsa.

Aprillipiloja en tunnista juuri koskaan. Olen vähän valmis uskomaan kaiken.